Scania tuhisee ylläni. Makaan asfaltilla juuri tuon autohirviön etupuskurin alla. Sopivasti pyörien välissä. Kyljelleen kaatunut vespa huutaa täydellä kaasulla. Oikea jalkani on jäänyt vespan astinlaudan ja asfaltin väliin.
En tunne mitään. Kaikki tapahtui niin äkkiä.
Mese kilahtaa. Minulle tuntematon kaveri ilmoittaa tammikuun alussa 2018, että vanha vespani on pelastettu takaisin Turun seudulle. Minulla oli vespa 50 vuotta sitten.
Keräsin rahat kesätöillä ja säästin, kunnes huhtikuussa 1968 ostin neljä vuotta vanhan Vespa GS:n. Vanhemmat yrittivät pistää hanttiin. He väittivät, että tapan sillä itseni. Ja minä nauroin moiselle hölmöilylle.
Se vuosi meni vespan kanssa linturetkiä tehden satoja kilometrejä. En pyydystänyt tyttöjä, vaan takanani istui lähes aina joku ornitologikaverini. Kyllä sitten kertyikin makeita lintuhavaintoja. Niitä voin muistella tarkasti, sillä lintuhavaintovihkoni ovat tallella.
Tein retkiä päivin ja öin. Pisin pöllöjenkuunteluretki suuntautui Laitilan silloin vielä vanhojen metsien alueelle huhtikuussa melkein nollakelissä. Kilometrejä kertyi yön mittaan 130. Arvaa, oliko kylmä ajella.
Sain seuraavana vuonna autonajokortin. Vespa oli myytävä. Rahat eivät riittäneet. Kotiväki iloitsi, kun ei tarvinnut enää pelätä.
Mutta nyt vanha vespani on pelastettu. Sain siitä kuvia. Rekisterilaatta ja runko ovat parhaiten säilyneet. Pyörätön vanha ratsuni päätyi entisöijän käsiin. Odotan mielenkiinnolla, millainen kaunotar siitä jälleen kuoriutuu.
Mennään takaisin scanian alle. Mitä tapahtui.
Tulin Hämeenkatua Kårenin ohi Uudenmaankadun risteykseen. Liikennevalot loimottivat punaista. Pysähdyin odottamaan. Viereiselle kaistalle tuli henkilöauto. Kaveri katsoi mua ja kaasutteli autoaan kiivaasti.
Se oli viesti. Valojen vaihtuessa katsottaisiin, kumman kone on kovempi. Siispä otin haasteen vastaan. Valo vaihtui. Päästin urut auki ja vespa ampaisi matkaan.
Kiihdyttäessäni huomasin heti, miten punaista päin tuli hiljakseen iso scania. Oletin sen pysähtyvän. Niin ei käynytkään. Scanian nokka oli miltei ajolinjallani. Tein vaistomaisesti väistöliikkeen vasempaan. Vastassa oli henkilöautoja. Heitin hiukan oikealle ja niin vastassa oli liikennevalopylväs.
Alkoi hillitön jarrutus ja kaaduin oikealle kyljelle. Scania valui hiljalleen ylleni. Ja pysähtyi. Kuski ryntäsi katsomaan, jäinkö alle. Hän auttoi minut ylös enkä loukannut kuin hiukan nilkkaani. Scanian jarrut olivat pettäneet.
Ja mikä parasta. Vespaankaan ei tullut naarmuja. Hurjalta tuntunut tilanne mutta onnea matkassa.
Arvaa, kerroinko kotona. En tiettykään.
Arvaa, oliko mulla kypärää. Eipä tiettykään. Kuka hitto tuohon maailmanaikaan olisi kypärää kaupungissa ajaessaan käyttänyt.
Löysin 50 vuotta vanhan värinegan, jossa oli kolme kuvaa vespastani. Kumma kyllä negoista vääntyi oiva kuva, mikä on otettu kesällä 1968 Ruissalossa.
Miten oikein kohtasimme 50 vuoden jälkeen? Laitoin pari vuotta sitten Entisten turkulaisten nuorten sivustolle kuvan ja lyhyen tarinan vespastani. Siinä näkyi myös rekisterinumero. Näin meidät oli yhdistettävissä.
Jos on vespa vuosien saatossa kovia kärsinyt, niin huomaa saman itsestään, kun peilin edessä seisoo.
– Hannu Rautanen –
